Ajatonta / Mielipide

Vaihtarin tunnustukset, eli miksi matkailu ei ehkä avarra lainkaan

Kaikki tietävät sanonnan ‘matkailu avartaa’. Emilia Kukkala kirjoitti viikko sitten Kepan blogissaan, että tämän avartumisen laatuun vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen varallisuus. Vaihtovuosijärjestöt veloittavatkin palveluistaan sievoisia summia, luvaten nuorille uuden kulttuurin omaksumista. Käsitykset siitä mitä ulkomailla oleskelu ihmiselle tarjoaa on kuitenkin pinnallinen. Maailmasta saattaa oppia enemmän menemällä paikalliseen kirjastoon.

On klisee kritisoida rantalomia. On selvää, että suurin osa Teneriffan kävijöistä haluaa rentoutua eikä kierrellä kulttuurikohteissa. On kyllä erilaisiakin lomia; viikonloppu Prahassa tai kenties reppureissu Aasiassa. Prahan hotelleissa ja viinibaareissa näkee ehkä vähän erilaista elämää kuin vietnamilaisessa junassa.

Nykynuoret peräti sohvasurffaavat paikallisten ihmisten kodeissa. Sehän on täysin ilmaista. Suomesta pääsee Baltiaan ja Pietariin parilla kympillä linja-autossa. Lähes jokainen voi siis päästä joskus johonkin ‘erilaiseen’ paikkaan visiitille – jos haluaa.

Sitten on tietysti ne rahakkaat jotka tuntuvat reissaavan jossain harva se kuukausi. Safari Keniassa, shoppailua New Yorkissa, lautailua Alpeilla ja saarihyppelyä Thaimaassa. Kyllä he ovat sitten etuoikeutettuja! Siinä kalpenee oma hikinen hiihtoretki pellolla, kesämökki paarmojen hallitsemassa korpimetsässä ja poutapilvinen lomakliimaksi Visulahden parkkipaikalla.

Sellaisista varakkaista perheistä lähdetään usein myös vaihto-oppilaaksi lukion aikana. Ne ovatkin kalliita sijoutuksia. Vaihtovuosi- kuten kielikurssiesitteissäkin ruskettuneet, hoikat blondit tytöt ja pojat kirmaavat rannalla tai suurkaupungin kaduilla. Pihimmät vanhemmat tarkkailevat kuvia huolestuneena; muistathan kulta myös omaksua sen kulttuurin samalla kun olet siellä. Urpot pullerot, nuo aikamme leprat, murehtivat etteivät sovi joukkoon ollenkaan.

Kuva YFU:n etusivulta. Yksi brunettikin on vahingossa livahtanut kuvaan.

Minäkin olin lukion aikana vaihtarina, Brasiliassa nimittäin. Pääsin sinne rotarien vaihto-ohjelman kautta, joten perheeni kustansi vain vakuutukseni ja lennot São Pauloon. Suuressa koulutuksessa ennen vuoden alkua painotettiin, että kaikki tulee olemaan kovin erilaista kuin Suomessa. Alkoholia ei saa juoda, eikä seurustella. Säännöt olivat kaiken ydin ja keino selviytymiseen. Keskusteluryhmistä jäi mieleen kuinka edellisen vuoden vaihtari, iloinen ja reipas vaaleahiuksinen tyttö, kertoi että hänellä oli mennyt rotarien antaman taskurahan lisäksi rahaa noin kolmesataa euroa kuukaudessa. ‘Jos haluaa ostaa vaikka meikkejä‘, hän sanoi. Se säikäytti nuoren maalaistytön, jolle satanenkin oli suuri raha. (Häntä tosin huoletti myös suunsisäiseen leikkausarpeen mätänemään jäänyt riisinjyvä. Se oli ällö kevät.)

Vau, Brasilia, huokaavat monet. Miten sinä urpo pullero siellä mahdoit menestyä, he luultavasti ajattelevat. Kiitos kysymästä, kaikki meni mainiosti. Asuin rikkailla rotareilla. Aurinko paistoi aina. Kaikilla oli uima-allas, siivooja, kokki, karvanpoistaja ja manikyristi. Kaikki oli halpaa. Yökerhoissa ei kyselty henkkareita. Opettajat eivät vaatineet minulta mitään. Host-perheen jäsenet olivat mukavia ihmisiä, ihaniakin. Viikonloput koostuivat grillijuhlista tai ravintoloissa syömisestä. Elämä oli helppoa ja miellyttävää. Vaihtarimatkalla Rio de Janeirossa vierailimme sentään slummissa ja annoimme karkkia katulapsille.

Viimeisenä iltana kotikaupungissani pidin puheen portugaliksi minut vastaanottaneen rotarikerhon tapaamisessa. Kävin siellä muutenkin joka viikko buffet-illallisen ja shekin takia. ‘Olen oppinut todella paljon‘, vakuuttelin yleisölleni. ‘Tiedän nyt, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia‘, paasasin syvällisesti hetki sitten ruokaliinaan raapustamani hikisen muistilapun mukaisesti.

Vaihtarien kertomukset kokemuksistaan kuulostavat kauttaaltaan samanlaisilta, omaan personallisuuteen kohdistuneilta oppitunneilta;

– Opin myös arvostamaan omaa kotimaatani aivan eri tavalla. Kuka olisi uskonut, että Suomeen palatessa lentokentällä suurin iloni olisi toimiva vessa, jonka oven saa lukkoon ja on vessapaperia?!

– En ennen vaihtarivuotta pitänyt kovinkaan paljon pyöräilystä, mutta vuoden aikana minulle kehittyi lämmin suhde kyseiseen kulkuvälineeseen. Ja tunnin pyörämatkat todella kasvattivat luonnetta, enää en marise pienistä vastoinkäymisistä.

– Itkujen, väärinkäsitysten, ikävän, kulttuurishokin, perheenvaihdon ja jatkuvan kielenopiskelun lomassa opin kuitenkin rakastamaan vuottani. Simpukat, kypsät mangot, tulivuoret, pilviä hipovat vuorien huiput, seinillä juoksevat sirittävät liskot, puhelinlankoja pitkin hyppivät apinat, yössä tanssivat tulet, värit ja tuoksut, pehmeä espanjan aksentti ja vaahto aaltojen harjalla.

– Vaihtovuoteni antoi minulle mahdollisuuden luoda mielenkiintoisia kontakteja fantastisiin ihmisiin ympäri maailmaa ja minusta tuli vuoteni aikana entistä itsenäisempi ja suvaitsevampi. Minulla on vahvat siteet tähän kauniiseen maahan ja sveitsiläisiin ystäviini! Tunnen olevani puoliksi Sveitsiläinen enkä vaihtaisi vuottani mihinkään!

AFS-vaihtareiden kokemuksia. Lue lisää täältä.

Brasilianvuoteni oli myös minulle henkisen kasvun paikka. Täytin siellä kahdeksantoista vuotta, tutustuin erilaisiin ihmisiin ja opin asioita itsestäni ja elämästä. Sain kokeilla rikkaiden ihmisten lifestylea. Ja kyllähän minä havannoin host-perheeni ja paikallisten ystävieni elämää, ja pystyin tekemään vertauksia omaan kotiini. Tämä sai minut arvostamaan elämääni Suomessa enemmän kuin aikaisemmin. Hauskaa oli, kasvoin ihmisenä.

Mutta opinko mitään itse Brasiliasta? Opinko mitään muista yhteiskuntaluokista? Politiikasta? Ihmisoikeuksista? Eriarvoisuudesta? Enpä tainnut. ‘Siellä oli paljon köyhiä, oi voi‘, oli tapani analysoida tilannetta. Vaikka olin käynyt lukiota jo kaksi vuotta ennen Brasiliaan lähtöä, minulla ei ollut työkaluja käsitellä noita aiheita. Olin päntännyt maailmanhistorian tapahtumia ja käynyt keskustelupainoitteisen etiikankurssinkin, mutta en ollut koskaan aiemmin joutunut analysoimaan ympäristöäni minkäänlaisesta yhteiskuntatieteellisestä jos muustakaan näkökulmasta. Täysi-ikäinen Suomessa koulutettu, itseään fiksuksi luuleva kansainvälinen nuori oli koko elämänsä vain opetellut faktoja ulkoa.

En tiedä, voiko 15-18-vuotiaan vaihto-oppilaan olettaa saavuttavan muuta kuin henkilöhtaisia kasvua jossain muualla elämisestä. Pitäisikö vaihtovuosia pääasiassa mainostaa mahdollisuuksina henkiseen kehitykseen? ‘Kansainvälistyminen’ sun muut termit kun ovat niin harhaanjohtavia. Maailmalla voi matkustaa ja asustaakin yllin kyllin – onhan se taito jo itsessään että uskaltaa ja sopeutuu, kielitaidosta nyt puhumattakaan. Mutta köyhemmän perheen nuori, joka on matkustanut Pietariin bussilla ja opiskellut venäjää ilmaisessa iltalukiossa, harvoin saa osakseen samanlaista ihailua kuin ruskettunut Rayban-vaihtari.

Asioita on hyvä tietää. Mutta niitä voi oppia kirjoistakin jos välttämättä haluaa. Tärkeintä olisi osata analysoida tietoa. Nähdä yhteneväisyyksiä eri maiden väleillä, ymmärtää ihmisten käytöstä, nähdä peräti tulevaan. Luulen, etteivät siihen pysty kaikki maailmanmatkaajat. Ei ole mikään pakkokaan, mutta yleensä lukuisat leimat passissa liitetään jo automaattisesti moniin taitoihin ja esimerkiksi suvaitsevuuteen. Matkustaminen on jo itseisarvo, mutta sitä ei oteta huomioon että matkustamisesta saadun hyödyn voi moninkertaistaa oikeissa käsissä. 

Joitain ulkomaan kokemukset vain sokaisevat. Jo pelkästään tuo oma väitteeni, että kaikki ihmiset maailmassa ovat samanlaisia on itse asiassa rasistinen. Mutta mistä minä olisin sen voinut tietää? Siihen aikaan rasismia ei käsitelty koulussa. (Riitti että ymmärsi mitä termi suurin piirtein tarkoitti; ihmisten eriarvoista kohtelua rodun perusteella. Noh, minullahan on paljon erivärisiä kavereita joten eipä lässytetä tästä enempää!) Asuin rikkaiden ihmisten kanssa, ei heitä sorrettu, eikä heillä ollut kauhean hankalaa. Elämän suurin huoli oli ehkä se, että köyhät tulevat pöllimään kamat muurien ja sähkölankojen piirittämistä taloista. En minä nähnyt alkuperäiskansoja missään, paitsi yhden söpön perulaisen intiaanin torilla, ja silloinkin oli muut mielessä. Minua kosketti silloin se, että tulin toimeen host-perheeni kanssa. Heilläkin on riitoja ja laskuja maksettavanaan, ihan kuin meillä Suomessa, mietiskelin ihaillen terävää havaintokykyäni.

Rion slummikierroksen lisäksi kävin kerran siivoojamme perheen asuttamassa tönössä. Minua säälitti heidän köyhyytensä. Sitten lähdin kotiin syömään siivojan minulle tekemää strogonofia. ‘Kaikki samanlaisia, kaikilla samat tarpeet‘! Toisin sanoen, ei sossua köyhille, ei maaoikeuksia intiaaneille. Enemmistö ei aina tajua, että eri ihmisryhmillä on eri tarpeet. Päivänselvä asia – minä en sitä huomannut ollenkaan. Minulla oli kiire kampaajalle yoyoba-öljykäsittelyyn.

Työnantajat arvostavat kansainvälisiä kokemuksia‘, huomaan kertovani tuleville vaihtareille koulutustilaisuudessa. Mieleen iskoutuu ohikiitävät kuvat uima-altaan sinisestä vedestä ja valkoisista, muovisista aurinkotuoleista. Syyllisyys. Merkki siitä, että tietää tehneensä jotain väärin. Mutta mitä?

Kerran Brasiliassa ollessani purskahdin itkuun kun käännytin oveltamme pois köyhän myyntimiehen. Ulkoporttimme valkoiset, koristellut kalterit erottivat toisistaan kaksi todellisuutta. Tunsin syyllisyyttä silloinkin. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Olisinko voinut tehdä mitään? 

Totuus on, että olen ennen ja varsinkin jälkeen Brasilian matkustanut ja asunut useissa eri maissa. Silti minusta tuntui vallan pitkään, lukuisista vapaaehtoistöistänikin huolimatta, että ainoat oppimani taidot olivat jonkinlainen kielipää, ja kyky osoittaa sormella että ‘noin tehdään Espanjassa! Noin tehdään Englannissa!‘ Miksi kukaan työnantaja palkkaisi minut, kun Wikipediakin on olemassa? Minä olin Brasilian jälkeenkin kaveripiirini sivistymättömin hölmö, vaikka kaapissa roikkui pinssinreikäinen rotaritakki. Toisaalta tapasin vuoteni aikana monta vaihtaria, jotka katsoivat mustia ja köyhiä nenänvarttaan pitkin – todellisia ahdasmielisiä typeryksiä. Ehkä siksi heidän vanhempansa olivatkin lähettäneet heidät toiselle mantereelle?

Reissailu on minulle viihdettä. En minä mennyt Mongoliaan tekemään tieteellistä tutkimusta; menin sinne ihaillakseni vuoria, ratsastaakseni laiskalla hevosella ja syödäkseni paikallista herkkua joka muistutti erehdyttömättömästi mummon läskisoosia. Kannattaako tällaisia asioita väittää syvälliseksi mielen avartumiseksi? Sehän on vain hauskanpitoa. On siistiä nähdä livenä joku kreikkalainen muurinpalanen, mutta nykyään museoita voi kiertää virtuaalisesti netissä. Jos haluaa oikeasti oppia jotain taidehistoriasta, kannattaa mennä kirjastoon. Mielen avartumiseen ei välttämättä tarvita rahaa, vaikka se tietysti tekee kaikesta helpompaa ja hauskempaa.

Mikäli voin väittää omaa mieltäni lainkaan avartuneeksi, siitä kuuluu kiitos yliopistovuosilleni ja professoreille jotka ovat karismallaan ja innokkuudellaan motivoineet minunlaistanikin laiskimusta. Olen oppinut lukemaan maailmaa ja ihmisten käytösmalleja jonkin verran. Kokemukseni ulkomailla ovat saaneet uusia merkityksiä näin jälkikäteen.

Sosiologian tai vaikka antropologian työkaluja ei opeteta peruskoulussa, eikä minun aikanani lukioissakaan. Vuonna 2012 tutkimissani yläasteen upouusissa historiankirjoissa oli kuitenkin näkyvillä hienoja uudistuksia; muistan nähneeni niin luvun kelloajan merkityksen kehityksestä kuin naisten ja lasten sosiaalisesta historiasta. Tällaiset monipuoliset oppimismetodit ovat avartavia, kriittisiä sekä mielenkiintoisia oppilaille. Ne avaavat varmasti ikkunan maailmaan jossa piilee tärkeitä, ihmisten luomia voimasuhteita ja käsityksiä, joista on ajan mukaan tullut ‘luonnollisia’. Näitä eri tapoja tutkia historiaa voi soveltaa omaan mailmaansa, toisin kuin monotonisia Hitler teki sitä ja Stalin teki tätä-tarinoita.

Maailmaa tutkiva ihminen tietää myös, että on jotenkin tyypillisen länsimaalaista väittää että vieraan kulttuurin voi tuosta noin vain ‘ottaa itselleen’. Se on vähän vaarallinen ajatus. Se yksinkertaistaa maailmankuvaamme ja viestittää meille, että meillä on oikeus ‘vetää parhaat päältä’. Mieleen tulee lähinnä eurooppalaiset nuoret entisissä siirtomaissa. ‘Voi fuck nää latinot on tyhmiä’ ja muuta älykästä heittelevät jenkkivaihtarit puolen vuoden Brasseissa elämisen jälkeen. Vaikka Suomella ei tietenkään ollut siirtomaita, voimasuhde on aika lailla sama nyt kun länsimaat imevät kehitysmaiden kultaa ja kahvia ekonomisten kanavien kautta. Vaikka me yksilöinä emme tälle mitään voi, tämä olisi hyvä edes tiedostaa, koska muuten mitään edistystä tuskin maailmassa tapahtuu. Mutta mitäpä uima-altaalla jaksaisi tiedostaa? Vaihtareiden suurin saavutus on tottua paikalliseen arkeen, eikä tutkia sitä.

Siinä ei tietenkään pitäisi olla mitään hävettävää, että matkustelee tai muuttaa kolmannen maailman paratiisiin huvin vuoksi. Kenties vaihtarijärjestöt arvelevat, etteivät vanhemmat maksaisi tuhansia euroja pelkästä huvitteluvuodesta, joten he sitten mainostavat vaihtarivuosia jotain elämää suurempana. Tästä syntyy ajatus, että uima-altaalla loikoilu tai slummilasten syöttäminen pulujen lailla riittää avartuneeseen mieleen. Mitä sitä turhaan kirjoja lukemaan.

Liika huvi kyllä haihtuisi pian varomattomien teinien vaihtovuosista, jos tunnin slummivisiitin lisäksi vaihtariorganisaatiot voisivat järjestää vaikka seminaareja alkuperäiskansojen kanssa tai mahdollisuuksia tehdä vapaaehtoistyötä. Olen osallistunut kansainväliselle nuortenleirille, jossa muunmuassa suunniteltiin projekteja jotka auttaisivat paikallista yhteisöä. Rakennettiin esimerkiksi laituri läheiselle lammelle. Olimme 15-vuotiaita. 

Kuinka usein me rakennamme tuntemattomille ihmisille laitureita?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s